Löytyihän se hyvä kirja! (ja lapaset valmistui)

Vinolapaset tuli valmiiksi. Malli oli tosi kiva! Helppo, nopea ja näyttävä. Meinaan tehdä toisetkin :)

Neulomisen ohessa lukaisin paitsi sen yhden puisevan jutun myös toisen, ihan hirveän hyvä kirjan!
Seita Vuorelan Karikko on niitä kiintoisia nuorten aikuisten kirjoja, jotka melkein riittäis mulle nykyään, aiheet on niin kiinnostavia! Karikossa on kyse pojista, ystävyydestä, kuolemasta, perheestä, surusta, onnettomuuksista, tuonpuoleisesta, rajalla olemisesta jne. Kirjassa on todella huikea mystinen tunnelma sekoittuneena normi elämään ...

Vierastan juonipaljastuksia ja niitä kaipaava löytää kyllä muualta pilvin pimein. Sen sijaan suosittelen kirjaa kaikille teinipoikien kanssa eläville. Kirja ei millään muotoa ole siirappia, mutta lohdullinen kauheudestaan huolimatta.

Monte Carlon jalokivet

Hiihtoloman kunniaksi päätin lukaista jotain kevyempää ja tartuin Elisabeth Adlerin teokseen Monte Carlon jalokivet. Kyseinen kirjailioja ja oikeastaan genrekin on minulle entuudestaan melko tuntematon. Ryhdyin siis lukemaan avoimin mielin.

Teos etenee alusta alkaen hidastempoisesti, vaikka maantieteellisesti reissaillaan ristiin rastiin ympäri maailmaa. Minun kaltaiselleni huonomuistiselle lukijalle hitaus ja jatkuva kertailu tavallaan sopii, tulee ainakin selväksi, että päähenkilö on "pitkä ja hoikka ja hänen tummat hiuksensa laskeutuvat kasvojen molemmin puolin". Tätä kuten myös jokaisen muun mukana olevan henkilön ulkonäköön liittyvää seikkaa toistellaan joka ainoassa kirjan melko lyhyessä luvussa. Alkaa jossain vaiheessa tulla selväksi. Myös juoni etenee kuin tervassa, joka käänteessä kerrataan, mitä aikaisemmin on tapahtunut ja ennen kaikkea, miten kukakin henkilö on missäkin tilanteessa ollut pukeutuneena. Ei pitkän päälle valitettavasati kovin kiinnostavaa.

Puolessa välissä kirjaa alkaa harmittaa, miksen ole laskenut alusta asti kuinka usein kirjassa mainitaan joku tuotemerkki. Olisi ollut kiinnostava tietää. Mietin myös saako kirjailija jotain korvausta tästä tekemästään tuotesijoittelusta. Entä pahisten käyttämät tuotteet, ovatko ne päätyneet pahiksille siksi, ettei valmistaja ole suostunut maksamaan kirjailijalle tämän vaatimaa korvausta? Joka tapauksessa tulee selväksi, että piikkikorkoiset punapohjaiset Louboutinit ovat jotenkin halvan ja nousukasmaisen oloiset, koska niitä käyttää ruma itäeurooppalainen vanha selluliittinen psykopaatti, joka kaiken kukkuraksi on ostanut kyseiset jalkineet alennuksella puoleen hintaan (myydäänkö mitään oikeasti arvokasta ja tyylikästä koskaan missään puoleen hintaan?).

Parhaiten teosta voisi kuvata sanalla yllätyksetön. Alusta saakka on selvää, kuka on pahis ja rikollinen, että rakastavaiset saavat lopussa toisensa, että kaikille mukana oleville koirille käy hyvin jne. Ainoa yllätys oikeastaan oli, että näinkin suosittun kirjailijan kirja voi olla näinkin mitätön ...

Teos tosiaan vilisi tuttuja ja tuntemattomia ylellisiä tuotemerkkejä kyllästyttävyyteen saakka. Tähän sopiikin lukemisen ohessa neulomani lapaset: lanka siis Noroa (villaa tosin) ja puikot Knit Pro.

Aadan aikaikkuna

Lukemisen tielle asettuu usein monenmoisia esteitä. Tässä esimerkki:

Elisabet Ahon Aadan aikaikkuna kertoo tokaluokkalaisesta Aadasta, joka yllättäen löytää huoneensa ikkunasta mahdollisuuden siirtyä ajassa 40 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Aadan äiti oli pikkuvauva ja asui kadun toisella puolella purku-uhan alla olevissa puutaloissa. Menneisyydessä Aada tutustuu ikäiseensä tyttöön ja viettää tämän kanssa muutaman keväisen päivän. Aihe on siis trendikäs ja kiinnostava.

Mutta aloitetaan kirjan kannesta, jonka perusteella suurin osa kohderyhmästä valitsee lukemisensa. 11 vuotias testihenkilö nyrpistelee nenäänsä heti kannen nähtyään. Ei osaa sen kummemmin perustella, mutta ilmoittaa, ettei aio lukee, näyttää tylsältä. Omiin 50-vuotiaisiin silmiini kirja tuo mieleen 60-luvun Tiina-kirjat. Aada näyttää samalla lailla pirteän kömpelöltä 60-luvun tytöltä, vaikka hän siis oikeasti on 2000-luvun tyttö.Todennäköisesti kannella on ajateltu viitata menneeseen aikaan, johon siis kirjassa matkaillaan. Mutta metsään meni siinä suhteessa, että kohderyhmä ei kannen takia kirjaan halua koskea.

Toinen kompastuskivi on päähnekilön ikä. Aada on tokaluokkalainen, täyttänyt juuri 9 vuotta. Kirjassa on yli kaksisataa sivua, normaalia fonttikokoa tekstiä. Kuinka moni tokaluokkalainen jaksaa lukea näin paksun kirjan? 11-vuotias neljäsluokkalainen testihenkilö ilmoittaa heti, ettei aio lukea tylsäkantista tokkaluokkalaisesta kertovaa kirjaa. Testihenkilö on toki  poikkeuksellisen kriittinen, mutta tässä kohtaa valitettavasti melko tyypillinen: kukaan (paitsi 50-vuotias kirjastotäti) ei halua lukea itseään nuorempien ihmisten asioista. Eli tältä osin mahdollisiksi lukijoiksi karsiutuvat vain hyvin lukevat tokaluokkalaiset (jakirjastotätit, joita varten kirjaa tuskin on kirjoitettu), vaikka kirja oikeasti olisi oikein sopivaa luettavaa 10 -11 vuotiaillekin tytöille.

Kolmanneksi kirja lähtee hitaasti käyntiin. Alussa kuvaillaan pitkät pätkät Aadan arkista elämää, trullittelua ja leikkimisiä kavereiden kanssa. Vasta sivulla 57 lähtee käyntiin ensimmäinen aikamatka. Jos olisin onnistunut naamioimaan kirjan kannen ja pimittämään päähenkilön iän ja huijaamaan näin testihenkilön lukemaan kirjaa, hän ei olisi selviytynyt tästä yli 50 sivun johdannosta. Kirja olisi jäänyt lojumaan yöpöydälle viikoiksi, kuukausiksi, kunnes lopulta viiden uusimiskerran jälkeen se olisi palautettu kirjastoon.

Tämä kaikki on tosi sääli, koska alkuesteiden jälkeen kirja osoittautuu hyvin mukaansatempaavaksi ja jännittäväksikin. Menneisyyden asiat on tuotu kivalla tavalla esille, mikä kaikki onkaan muuttunut! Toisaalta on samojakin asioita: leikit ja kikattaminen, rakkaat mummit, vanhempien poissaolo.

Menneisyyden kuvaus on paikoin junnaavaa ja itse en muista, että vuonna 1968 olisi kaupassa myyty irtomaitoa tai että kahvi ja maito olisi pitänyt hakea eri kaupoista. Minä en tosin viettänyt lapsuuttani Helsingissä vaan maaseudulla, jossa Osuuskaupasta saatiin kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Oltiin vissiin aikaamme edellä :)

Pompula-tuubit

Käväisin tässä taannoin neulomassa Neulekahvila Pirjoliisassa ja heti ovelta näin, mitä lankaa haluan ostaa. Kyseessä on Schachenmayrin Pompoleo, jossa pompulat on kätsysti valmiina mukana. Kätsyä on myös se, että vyötteessä on ohje tuubiin, johon kyseinen lankamäärä sopivasti kuluu. Ostin pari vyyhtiä, koska todellakin heti  sielunisilmin näín, kuka minkäkin värisen tuubin haluaa.

Kuvauksessa oli tällä kertaa tavoitteena panostaa kuvauspaikkaan. Kuten huomaatte, neidon tuubi onkin kuvattu muualla kuin sekaisessa olohuoneessamme tai takapihalla lumisen orapihlaja-aidan edessä. Kuvauspaikka on Rauman läheisyydessä sijaitseva pronssikautinen röykkiökalmisto Sammallahden mäki. Hämmästystä luonnollisesti herättää neidon aurinkoinen ilme, joka ei siis todellakaan kerro hänen kiinnostuksestaan historiallisiin matkailukohteisiin, varsinkaan talvipakkasella vaan paremminkin perinaisellisesta halusta näyttää hyvältä kuvassa oli tilanne kuinka epätoivoinen tahansa.

Toinen tuubi oli tarkoitus kuvata  Kuntsin  modernin taiteen museossa, mutta olimme kuvattavan kanssa nähtävästi molemmat niin kathartisessa tilassa kaiken sen taiteen äärellä, että kuvaus tyystin unohtui. Näin ollen vaaleanpunainen tuubi on kuvattu kirjaston takahuoneessa vanhan kortistokaapin päällä.

Sinivalkoisuus

Viime keväänä aloin MM-jääkiekkoa seuratessani neuloa isänmaallisia sukkia. Aika pitkälle pääsin, ennenkuin tajusin, etten koskaan missään tilanteessa halua vetää jalkaani tuollaisia sukkia. Malli löytyy Suuren käsityön numerosta 4/2012 (varoitukseksi). Lankahan on Regian Stadion coloria, jota Suomessa myytiin keväällä juuri jääkiekkofanitukseen liittyen.

 

Lankaa tuli ostettua tuota sukkahirviötä varten enemmän kuin ohje määrää, joten sain jäljellä olevista itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa neulottua nämä:

Sekä sukkien että pipon ohje on Erica Knightin Regialle tekemä. En kyllä saanut sukista yhtään niin sutjakoita kuin ohjeen kuvassa. Pipo nyt pakosta onnistuu, kun olen tuolla ohjeella niitä tehnyt varmaan kaksikymmentä.

Varapipo

Kun esikoinen oli alakoulussa, hänellä piti aina olla kolme lippistä, joista kaksi oli hukassa ja yksi käytössä. Kun joku löytyi, toinen katosi. Tallella olevien määrä pysyi vakiona. En tiedä, onko nyt itselleni käymässä samoin, joka tapauksessa aina joku pipo (se, jota etsin) on hukassa. Kuvassa olevan pipon neuloin, koska olin kadottanut violettisävyisen piponi. Sittemmin löysin sen työpaikalta kaapin perältä. Sen jälkeen myös tämä uusi ehti mennä hukkaan. Kunnes kaveri löysi sen autostaan.

Pipo on neulottu sillä iänikuisella mallilla ja lanka on Drops Delight, jota kaapissa riittää, riittäää ...
Kuvan otin päheästi peilin kautta. Voisin tehdä yhden uuden vuoden lupauksen: lupaan pestä peilin.

Iloista neulevuotta kaikille!

Patalappuja

 Sain syksyllä patalappuherätyksen, kun pidimme kirjastolla patalappuillan, jossa kollegani esitteli Patalappuja a lacarte -kirjan pohjalta tekemiään patalappuja. Hän olikin innoissaan tehnyt kaikki mallit eli suorittanut kirjan kannesta kanteen. Itse en siihen ole toistaiseksi pystynyt enkä edes pyrkinyt. Jotkut mallit sen sijaan koukuttivat niin, että virkattua tuli varmasti enenmmän kuin lääkäri määrää. Kuvissa osa tuotoksista.

 Aika kivoja oli erityisesti nuo mallit, joissa virkattuun verkkoon pujotetaan ketjusilmukkaketjua. Tehtiin niitä neidon kanssa yhdessä. Siis siihen asti, kun neitoa kiinnosti. Siitä jatkoin yksin.

Lanka on sitä mitä kaapista löytyi, kaikki Dropsin: Big Fabel, Nepal ja Paris.