Uskonnollinen kriisi

Olen uskonnollisessa kriisissä. Haluaisin iltaisin ristiä käteni ja sanoa: "Rakas isä taivaassa, katso lapseni perään siellä, minne itse en pääse. Suojele hänen ajatuksiaan ja sydäntään, opasta häntä siellä, missä hän ei äitiä kuule." ja sitten kellistää pääni tyynyyn, nukkua rauhallista viattomuuden unta aamuun asti. Mutta ei vaan onnistu. En nimittäin osaa uskoa paristakaan syystä. Ensinnäkin olen saanut perusteellisen materialistiseen maailmankatsomukseen perustuvan kotikasvatuksen tyyliin: "ihminen on alkujansa kala. Kyllä sen on tunnustanu kapitalistinenkin tiäremiäs." Toisekseen tunnen lukuisia äitejä, jotka ovat uskoneet lastensa elämän taivaallisen isän käsiin ja huonosti on silti käynyt.

Kaiken kaikkiaan en vain osaa kuvitella tämän meidän todellisuutemme ulkopuolella olevaa kaikkivaltiasta, joka kuuntelisi näitä meidän rukouksiamme ja sitten niiden perusteella huolehtisi toisista ja sitten taas toisista ei. Jos rukoilen jotain, se kai tarkoittaa, että uskon tuohon johonkin ja pidän sitä hyvänä. Mutta miten voin pitää hyvänä sellaista, joka vaatii hyvyytensä vastineeksi uskomista (ja kaikenmaailman temppuja ja loitsuja vielä päälle). Tuollainen jumala ei ole kokonaan hyvä eikä silloin kai mikään kaikkivaltias. Ollaan tytön kanssa lueskeltu Narnia-sarjaa ja en kyllä yhtään ymmärrä Aslania. Minusta hän on kaikessa salaperäisyydessään pikkumainen ja ilkeä.

Paripäivää sitten lueskelin hammaslääkärin vastaanottohuoneessa naistenlehteä, jossa joku tunnettu kirkkoisä pohdiskeli näitä uskomisjuttuja ja siteerasi Juice Leskistä :"Jumala on vaikken uskokaan". Kirkkoisän mielestä tuo oli hyvin sanottu ja niin minunkin mielestäni, siis ajatus, että kaikkivaltias jumala on ja huolehtii ja paskat välittää siitä uskonko vaiko enkö. Mutta jotain häikkää tässä nyt on kun luterilaisen kirkkomme johtavan henkilön pitää hakea uskonselitystä Juice Leskiseltä!

Tähän uskonnolliseen kriisiin liittyy kai myös se, että olen sortunut harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, jopa kristillistä sellaista. Aloin nimittäin neuloa näitä nuttuja Etiopian nälkäänäkeville lapsosille. Mietin oikein, että mikä häiriö tässä nyt on. Kotikasvatus nimittäin sanoo, ettei maailma parane hyväntekeväisyydellä (tiedättehän tuon laulun: "Pitäkööt leijonat makeiskorinsa, puolueettomat humanistit korulauseensa ..."). Iän karttuessa olen tietysti pehmentynyt ja uskon nykyään kyllä, että yksittäisen ihmisen teoilla voi olla (jotain) merkitystä maailman muuttamisessa paremmaksi, mutta hoidan silti tuon muuttamispuolen ison kansainvälisen järjestön kautta ja maksan selvää rahaa, en mitään nuttuja!

Olen nyt neulonut kaksi nuttua ja uskoni siihen, että Afrikan lasten hätä tästä yhtään miksikään muuttuu on nollassa. Todennäköisesti en neulo enää yhtään ainoaa nuttua. Se oli nimittäin tylsää! Mieluummin lahjoitan kolmen kuukauden lankarahat Unicefille ja tasan varmaa on, että se auttaa enemmän. Aamen!

Hengellismaailmantuskallispoliittisessa ahdingossani minua ilahduttaa Tunnustus, jonka sain ihanalta iloiselta ystävältäni Präntöön Kruppukräätäriltä.  Kiitos!

Sääntöjen mukaan tämä tunnustus pitäisi jakaa viidelletoista ansioituneelle blogille, mutta minä jaan sen nyt vain yhdelle eli sisareni salaiselle blogille "Vanhan talon tarinoita". Oikeastihan tuo blogi on niin hieno, että se kevyesti vastaa viitätoista tavallista ja sisko itse on tietenkin viisitoista kertaisesti hienoin sisko, mitä minulla on koskaan ollut!

Tunnustuksen yhteydessä pitäisi vielä lopuksi tehdä seitsemän tunnustusta itsestä, mutta eiköhän niitä jo tullut tuossa ihan riittävästi :)