Elisabet Ahon Aadan aikaikkuna kertoo tokaluokkalaisesta Aadasta, joka yllättäen löytää huoneensa ikkunasta mahdollisuuden siirtyä ajassa 40 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Aadan äiti oli pikkuvauva ja asui kadun toisella puolella purku-uhan alla olevissa puutaloissa. Menneisyydessä Aada tutustuu ikäiseensä tyttöön ja viettää tämän kanssa muutaman keväisen päivän. Aihe on siis trendikäs ja kiinnostava.
Mutta aloitetaan kirjan kannesta, jonka perusteella suurin osa kohderyhmästä valitsee lukemisensa. 11 vuotias testihenkilö nyrpistelee nenäänsä heti kannen nähtyään. Ei osaa sen kummemmin perustella, mutta ilmoittaa, ettei aio lukee, näyttää tylsältä. Omiin 50-vuotiaisiin silmiini kirja tuo mieleen 60-luvun Tiina-kirjat. Aada näyttää samalla lailla pirteän kömpelöltä 60-luvun tytöltä, vaikka hän siis oikeasti on 2000-luvun tyttö.Todennäköisesti kannella on ajateltu viitata menneeseen aikaan, johon siis kirjassa matkaillaan. Mutta metsään meni siinä suhteessa, että kohderyhmä ei kannen takia kirjaan halua koskea.
Toinen kompastuskivi on päähnekilön ikä. Aada on tokaluokkalainen, täyttänyt juuri 9 vuotta. Kirjassa on yli kaksisataa sivua, normaalia fonttikokoa tekstiä. Kuinka moni tokaluokkalainen jaksaa lukea näin paksun kirjan? 11-vuotias neljäsluokkalainen testihenkilö ilmoittaa heti, ettei aio lukea tylsäkantista tokkaluokkalaisesta kertovaa kirjaa. Testihenkilö on toki poikkeuksellisen kriittinen, mutta tässä kohtaa valitettavasti melko tyypillinen: kukaan (paitsi 50-vuotias kirjastotäti) ei halua lukea itseään nuorempien ihmisten asioista. Eli tältä osin mahdollisiksi lukijoiksi karsiutuvat vain hyvin lukevat tokaluokkalaiset (jakirjastotätit, joita varten kirjaa tuskin on kirjoitettu), vaikka kirja oikeasti olisi oikein sopivaa luettavaa 10 -11 vuotiaillekin tytöille.
Kolmanneksi kirja lähtee hitaasti käyntiin. Alussa kuvaillaan pitkät pätkät Aadan arkista elämää, trullittelua ja leikkimisiä kavereiden kanssa. Vasta sivulla 57 lähtee käyntiin ensimmäinen aikamatka. Jos olisin onnistunut naamioimaan kirjan kannen ja pimittämään päähenkilön iän ja huijaamaan näin testihenkilön lukemaan kirjaa, hän ei olisi selviytynyt tästä yli 50 sivun johdannosta. Kirja olisi jäänyt lojumaan yöpöydälle viikoiksi, kuukausiksi, kunnes lopulta viiden uusimiskerran jälkeen se olisi palautettu kirjastoon.
Tämä kaikki on tosi sääli, koska alkuesteiden jälkeen kirja osoittautuu hyvin mukaansatempaavaksi ja jännittäväksikin. Menneisyyden asiat on tuotu kivalla tavalla esille, mikä kaikki onkaan muuttunut! Toisaalta on samojakin asioita: leikit ja kikattaminen, rakkaat mummit, vanhempien poissaolo.
Menneisyyden kuvaus on paikoin junnaavaa ja itse en muista, että vuonna 1968 olisi kaupassa myyty irtomaitoa tai että kahvi ja maito olisi pitänyt hakea eri kaupoista. Minä en tosin viettänyt lapsuuttani Helsingissä vaan maaseudulla, jossa Osuuskaupasta saatiin kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Oltiin vissiin aikaamme edellä :)
