Kiva käsityö ja hyvä kirja koukuttaa pahasti. Tästä seurauksena lapset syö lähinnä jugurttia ja suklaamuroja.



torstai 28. helmikuuta 2013

Monte Carlon jalokivet

Hiihtoloman kunniaksi päätin lukaista jotain kevyempää ja tartuin Elisabeth Adlerin teokseen Monte Carlon jalokivet. Kyseinen kirjailioja ja oikeastaan genrekin on minulle entuudestaan melko tuntematon. Ryhdyin siis lukemaan avoimin mielin.

Teos etenee alusta alkaen hidastempoisesti, vaikka maantieteellisesti reissaillaan ristiin rastiin ympäri maailmaa. Minun kaltaiselleni huonomuistiselle lukijalle hitaus ja jatkuva kertailu tavallaan sopii, tulee ainakin selväksi, että päähenkilö on "pitkä ja hoikka ja hänen tummat hiuksensa laskeutuvat kasvojen molemmin puolin". Tätä kuten myös jokaisen muun mukana olevan henkilön ulkonäköön liittyvää seikkaa toistellaan joka ainoassa kirjan melko lyhyessä luvussa. Alkaa jossain vaiheessa tulla selväksi. Myös juoni etenee kuin tervassa, joka käänteessä kerrataan, mitä aikaisemmin on tapahtunut ja ennen kaikkea, miten kukakin henkilö on missäkin tilanteessa ollut pukeutuneena. Ei pitkän päälle valitettavasati kovin kiinnostavaa.

Puolessa välissä kirjaa alkaa harmittaa, miksen ole laskenut alusta asti kuinka usein kirjassa mainitaan joku tuotemerkki. Olisi ollut kiinnostava tietää. Mietin myös saako kirjailija jotain korvausta tästä tekemästään tuotesijoittelusta. Entä pahisten käyttämät tuotteet, ovatko ne päätyneet pahiksille siksi, ettei valmistaja ole suostunut maksamaan kirjailijalle tämän vaatimaa korvausta? Joka tapauksessa tulee selväksi, että piikkikorkoiset punapohjaiset Louboutinit ovat jotenkin halvan ja nousukasmaisen oloiset, koska niitä käyttää ruma itäeurooppalainen vanha selluliittinen psykopaatti, joka kaiken kukkuraksi on ostanut kyseiset jalkineet alennuksella puoleen hintaan (myydäänkö mitään oikeasti arvokasta ja tyylikästä koskaan missään puoleen hintaan?).

Parhaiten teosta voisi kuvata sanalla yllätyksetön. Alusta saakka on selvää, kuka on pahis ja rikollinen, että rakastavaiset saavat lopussa toisensa, että kaikille mukana oleville koirille käy hyvin jne. Ainoa yllätys oikeastaan oli, että näinkin suosittun kirjailijan kirja voi olla näinkin mitätön ...

Teos tosiaan vilisi tuttuja ja tuntemattomia ylellisiä tuotemerkkejä kyllästyttävyyteen saakka. Tähän sopiikin lukemisen ohessa neulomani lapaset: lanka siis Noroa (villaa tosin) ja puikot Knit Pro.



sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Aadan aikaikkuna

Lukemisen tielle asettuu usein monenmoisia esteitä. Tässä esimerkki:


Elisabet Ahon Aadan aikaikkuna kertoo tokaluokkalaisesta Aadasta, joka yllättäen löytää huoneensa ikkunasta mahdollisuuden siirtyä ajassa 40 vuotta taaksepäin aikaan, jolloin Aadan äiti oli pikkuvauva ja asui kadun toisella puolella purku-uhan alla olevissa puutaloissa. Menneisyydessä Aada tutustuu ikäiseensä tyttöön ja viettää tämän kanssa muutaman keväisen päivän. Aihe on siis trendikäs ja kiinnostava.

Mutta aloitetaan kirjan kannesta, jonka perusteella suurin osa kohderyhmästä valitsee lukemisensa. 11 vuotias testihenkilö nyrpistelee nenäänsä heti kannen nähtyään. Ei osaa sen kummemmin perustella, mutta ilmoittaa, ettei aio lukee, näyttää tylsältä. Omiin 50-vuotiaisiin silmiini kirja tuo mieleen 60-luvun Tiina-kirjat. Aada näyttää samalla lailla pirteän kömpelöltä 60-luvun tytöltä, vaikka hän siis oikeasti on 2000-luvun tyttö.Todennäköisesti kannella on ajateltu viitata menneeseen aikaan, johon siis kirjassa matkaillaan. Mutta metsään meni siinä suhteessa, että kohderyhmä ei kannen takia kirjaan halua koskea.

Toinen kompastuskivi on päähnekilön ikä. Aada on tokaluokkalainen, täyttänyt juuri 9 vuotta. Kirjassa on yli kaksisataa sivua, normaalia fonttikokoa tekstiä. Kuinka moni tokaluokkalainen jaksaa lukea näin paksun kirjan? 11-vuotias neljäsluokkalainen testihenkilö ilmoittaa heti, ettei aio lukea tylsäkantista tokkaluokkalaisesta kertovaa kirjaa. Testihenkilö on toki  poikkeuksellisen kriittinen, mutta tässä kohtaa valitettavasti melko tyypillinen: kukaan (paitsi 50-vuotias kirjastotäti) ei halua lukea itseään nuorempien ihmisten asioista. Eli tältä osin mahdollisiksi lukijoiksi karsiutuvat vain hyvin lukevat tokaluokkalaiset (jakirjastotätit, joita varten kirjaa tuskin on kirjoitettu), vaikka kirja oikeasti olisi oikein sopivaa luettavaa 10 -11 vuotiaillekin tytöille.

Kolmanneksi kirja lähtee hitaasti käyntiin. Alussa kuvaillaan pitkät pätkät Aadan arkista elämää, trullittelua ja leikkimisiä kavereiden kanssa. Vasta sivulla 57 lähtee käyntiin ensimmäinen aikamatka. Jos olisin onnistunut naamioimaan kirjan kannen ja pimittämään päähenkilön iän ja huijaamaan näin testihenkilön lukemaan kirjaa, hän ei olisi selviytynyt tästä yli 50 sivun johdannosta. Kirja olisi jäänyt lojumaan yöpöydälle viikoiksi, kuukausiksi, kunnes lopulta viiden uusimiskerran jälkeen se olisi palautettu kirjastoon.

Tämä kaikki on tosi sääli, koska alkuesteiden jälkeen kirja osoittautuu hyvin mukaansatempaavaksi ja jännittäväksikin. Menneisyyden asiat on tuotu kivalla tavalla esille, mikä kaikki onkaan muuttunut! Toisaalta on samojakin asioita: leikit ja kikattaminen, rakkaat mummit, vanhempien poissaolo.

Menneisyyden kuvaus on paikoin junnaavaa ja itse en muista, että vuonna 1968 olisi kaupassa myyty irtomaitoa tai että kahvi ja maito olisi pitänyt hakea eri kaupoista. Minä en tosin viettänyt lapsuuttani Helsingissä vaan maaseudulla, jossa Osuuskaupasta saatiin kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Oltiin vissiin aikaamme edellä :)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...